MIksi ekologisen velan pitäisi kiinnostaa ammattikorkeakouluja?

Hyvinvointimme on mahdollistanut n. vuodesta 1820 alkanut tendenssi i) – väestökasvun ylittävä talouden kasvu. Kasvu on tuonut paljon hyvää: ihmiset ovat terveempiä, vauraampia ja todennäköisesti onnellisempia kuin koskaan. Helposti tunnistamme, että kasvu on perustunut innovaatioihin, ihmisten osaamiseen, yritteliäisyyteen, seikkailuhenkeen kuten myös puhtaaseen häikäilemättömyyteen ja ahneuteen. Hyvinvointimme taustalla nähdään myös luonnonvarojen hyödyntäminen, mutta liian harvoin muistetaan, että kasvun mahdollistajana ovat myös ekosysteemiin tuottamat ilmaiset palveluihin, kuten säännölliset ennustettavat sateet, ennustettavat vuodenajat, kasvien yhteyttäminen, hyönteisten pölyttämät satokasvit, vesistöjen kalasaaliit ja vesistöjen tarjoamat kulkuväylät. Ekosysteemipalvelut myös hoitavat ympäristöä ja ekosysteemeitä itseään: ne mm. kuljettavat ravinteita valtameristä ylängöille tai toimivat hiilinieluna paljon paremmin kuin mikään ihmisen rakentama järjestelmä pystyy – vielä ilmaiseksi ja auringon voimalla.

Kaikki operaatiomme ekosysteemeissä vaarantavat ekosysteemien toimintaa sekä niiden tarjoamia ilmaisia palveluita. Aina ihmiskuntaa ei kiinnosta: osaa palveluista me emme tiedä tarvitsevamme, eikä hävitetty luonto reklamoi. Osaa kaipaamme, mutta koska olemme taitavia, osaamme rakentaa korvaavia palveluita tai paikoin, jopa luonnon tarjoamia palveluita ylittäviä. Olemme rakentaneet kanavia, patoja, keinokasteltuja viljelyksiä, vesiputkia tai vaikkapa mukavaksi ilmastoidun tilan tai koukuttavia viihdejärjestelmiä pahenevia hellekesiä vastaan. Samalla kun rakennamme uutta, myös ympäristöjalanjälkemme kasvaa lisää: otamme lisää planeettaa haltuumme, rikomme lisää luonnon prosesseja ja ekosysteemeitä, joita korvaamaan pitää rakentaa lisää ihmisen infrastruktuuria. Vuosisatojen saatossa olemme onnistuneet luomaan potentiaalisesti tuhoisan noidankehän. Olemme jo ylittäneet luonnon kantokyvyn ja ottaneet ekologista velkaa (Ecological Deficit), jonka takaisinmaksun hintaa harvoin mietitään. Kuin varkain paikallisesta on kasvanut globaali ja pahimmassa tapauksessa takaisin maksun hinta on sivilisaatiomme olemassaolo.

Globaalia tuhoa ennakoineet ympäristöpessimistit ennusteineen ovat tähän asti aina olleet väärässä (esim. Esko Valtaoja kirjassaan kohti ikuisuutta kuvaa ympäristöpessimistin kannalta katkeran vedonlyönnin kulun ja päätöksen). Toisaalta varoittajat eivät ole puhuneet turhaan: Ihmiskunta on rajoittanut DDT:n käyttöä, käärinyt hihat otsonikadon ja happosateiden vuoksi ja paikoin ainakin hetkellisesti onnistunut sademetsien suojelussa. Vaikka Pessimistit ovat pettyneet, heille voi suoda myös kunniaa. On osin heidän ansiotaan, että asioihin on reagoitu.

Luonto tai ekosysteemi ei pääsääntöisesti ole oikeussubjekti, tosin erikoinen poikkeus löytyy esim. Uudesta-Seelannista, jossa Whanganui-joki julistettiin oikeussubjektiksi 2017. Näin luonnolla tai sen osilla ei ole ihmiskunnasta riippumatonta äänivaltaa tai oikeutta puolustautua. Luonnon hyödyntämisellä sen sijaan on vahvat asianomistajat ja hyöty tai ainakin unelma vauraudesta on valunut riittävän monelle. Näin vain harvan intressissä on ollut luonnon säilyttäminen säilyttämisen vuoksi.

Merkittävä joukko parhaiten asioista perillä olevia henkilöitä on vakuuttunut siitä, että maapallomme kantokyvyllä on rajat. Ihmisen ja kotieläimiemme tarvitsemien ekosysteemipalveluiden rajaksi on asetettu 1,5 celsius asteen globaalin lämmön nousu. Aikaa reagointiin on arveltu olevan vain muutama vuosi ii). Erimielisyyksiin ja mielipiteisiin ei siis ole aikaa, paniikille ei ole sijaa. Keinoja puuttua lämmönnousun perimmäisiin syihin on jo olemassa, ymmärrys aiheesta kasvaa joka päivä ja uusia keinoja etsitään alati lisää. Välinpitämättömyydelle ei sen sijaan ole sijaa: tässä tilanteessa kaikki ovat asianomistajia ja ponnistukseen tarvitaan mukaan kaikki.

Edessämme on ehkä ihmiskunnan suurin sosiaalinen, teknologinen ja poliittinen haaste. Sen kohtaaminen haastaa koko elämäntavan, tieteen tekijät, innovaattorit, liike-elämätoimijat, hyvinvointipalvelut, politiikan ja myös koulutuksen. Yksikään oppilaitos ei 2020-2030 luvuilla voi välttää ottamasta kantaa ympäristövastuullisuuteen. On myös luultavaa, että tärkein viiteryhmämme, opiskelijat, tulevat vaatimaan paitsi kannanottoa myös laadukasta opetusta ekologisesta kestävyydestä. Kyseessä ei siis ole kilpailutilanne, jossa osa ammattikorkeista erikoistuu esim. kiertotalouden opettamiseen ja muut jättävät aiheen opettamisen niille, jotka asiaan erikoistuvat. Joka alalla ja ihan kaikkialla tarvitaan osaamista ja oikeaa ajattelutapaa, jolla tulevaisuuden haasteesta selvitään. Osaamista tarvitaan jokaiselle meistä niin yksityishenkilöinä kuin myös ammattimme edustajina. Osaamista tarvitaan organisaatioille. Uutta ajattelutapaa tarvitaan linjaamaan niiden strategioita. Samalla tarvitaan kestäviä toimintamalleja, kurinalaisuutta, ymmärrystä ja hyviä käytäntöjä ja ennen kaikkea uusia keinoja tienata elanto tilanteessa, jossa ekologista velkaa maksetaan takaisin. Siksi Ammattikorkeakouluja pitäisi kiinnostaa ekologinen velka ja se mitä kaikkea sen vähentämiseksi ja maksamiseksi voidaan tehdä.

____________________________________________________________

i) https://ourworldindata.org/economic-growth
ii) IPCC:n UN Intergovernmental Panel on Climate Change raportti, joka julkaistiin lokakuussa 2018, antaa meille vain kaksitoista vuotta aikaa muuttaa kurssi

Anna-Riikka Martikainen

Haaga-Helia Ammattikorkeakoulu

ps. Jos et tunne käsitettä #Environmentalpersonhood, kannattaa tutustua.

Kuva: Pixabay user: Free-Photos.jpg